Olen aina pitänyt itseäni hyvin luovana ja taiteellisena, vaikka piirrustus taitoni eivät ole kummoiset. Arvostan taidetta ja pidän sitä tärkeänä. Valokuvaaminen on minulle tapa ilmaista itseäni taiteellisesti (kamera hoitaa "piirtämisen", kun en sitä itse osaa). Koulussa kuvamataidon tunnit ovat kuitenkin minulle kärsimystä. Monille tulee koulun kuviksentunneista mieleen helppo kurssi, joka on kiva suorittaa ilman kokeita ja esseitä. Minulle ei. Ylä-asteesta asti kuvis on ollut minulle inhottava asia.
Taidetta on vaikea määritellä mitenkään järkevästi ja siksi se on asia, jota ei voi rajata "laatikkoon" tiukkojen sääntöjen väliin. Kun opettaja antaa ohjeet työlle ja näyttää esimerkin edellisen vuoden oppilaan työstä, se tuhoaa luovuuden ja survoo koko homman tuohon samaiseen laatikkoon. Sen ainut tarkoitus on miellyttää opetushallitusta "uusilla" tekniikoilla, jotka opettavat oppilaille uusia asioita, jotka koostuvat yleensä aina surullisen kuuluisista vesiväreistä. Töistä ei tule kuitenkaan samanlaisia vaikka niillä on tiukat ohjeet, mutta työn idea ei ole silloin oma. Tällöin työstä puuttuu oma näkemys.
Arvosanat ovat myös oiva keino tappaa työn taiteellisuus. Arvosana survoo työn jälleen laatikkoon ja määrittelee sen yhden ihmisen oman näkemyksen mukaan. Taidetta ei pitäisi arvostella. Siitä pitäisi esittää kysymyksiä ja sen merkitystä pitäisi pohtia ilman arvostelua. Koskaan ei voi tietää taiteilijan teoksen motiiveja ja alkuperäistä tarkoitusta.
Juuri tämä saatanan laatikko kävi hermoilleni. Viime kuviksentunnilla minua ahdisti ja yritin saada jotain "luovaa" aikaiseksi tiukasti rajatusta työstä. Kesken tunnin huomasin, kun joku tuntematon soitti puhelimeeni. Löin luurit, koska arvasin sen olevan puhelinmyyjä. Sen jälkeen mietin, että ehkä sittenkin olisi pitänyt vastata, jotta olisin voinut siirtyä pois luokasta juttelemaan käytävään. Silloin ei tarvitsisi tehdä väkisin vääntämällä laatikkotaidetta. Harmitti, koska älysin tämän liian myöhään ja olin jo lyönyt luurit. Onneksi puhelimeni soi jälleen muutaman minuutin kuluttua. Nappasin puhelimen käteeni ja näytin opettajalle puhelimen näytön. Kyllä, soittaja oli puhelinmyyjä. Juttelin hänen kanssaan iloisesti käytävässä. Yleensä en ole iloinen jos puhelin myyjä soittaa, mutta nyt olin, koska pääsin eroon hetkeksi laatikkotaiteesta. Kun olin kieltäytynyt halvasta risteilystä jo muutaman kerran oli aika palata luokkaan. Oli neljäkymmentä minuuttia aikaa jäljellä. En tehnyt mitään. Ahdisti todella paljon. Halusin pois. Kädet tärisivät ja pahvin palat eivät pysyneet käsissä. Onneksi opettaja ei sanonut mitään. Näytin varmaan vieroitusoireiselta narkkarilta.
Samana päivänä minula oli opokeskustelu. Opo katsoi kurssejani ja kysyi haluanko jättää ylimääräisiä pois? Kuviksenkurssi joutui sinne missä aurinko ei paista, kuten arvata saattaa. Opo kysyi vielä miksi haluat jättää tämän pois. Sanoin tuntien olevan ahdistavia. Tässä on oikea vastaus opon kysymykseen.
